Puhumme usein raideliikenteestä vain sen teknisten ominaisuuksien, viimeisimpien innovaatioiden ja omistusrakenteiden kautta. Vähemmälle huomiolle jäävät raideliikenteen sosiaalinen ja kulttuuria muuttava vaikutus. Kuinka paljon junat ovat muokanneet ja edelleen muokkaavat kaupunkeja, sitovat ja erottavat ihmisiä. Hyvä esimerkki raideliikenteen valtavasta merkityksestä on New Yorkin 114-vuotias subway, joka on kuin vuosisatainen laboratorio raideliikenteen merkityksestä.

Nyt kun monella rintamalla pohditaan suomalaisen raideliikenteen tulevaisuuden visioita, kannattaa katsoa myös Atlantin yli ja miettiä, mikä voi toteutua myös meillä. Kirskuvasta, ahtaasta ja usein myöhästelevästä subwaysta tuli vuonna 1904 oleellinen osa New Yorkin arkipäivää, meluisa suonisto joka sitoi Yhdysvaltain suurimman kaupungin yhteen kellon ympäri. Ilman sitä New York ei olisi tullut toimeen. Vuosisata sitten juuri maanalainen mahdollisti Manhattanin laajenemisen nykyiseksi New Yorkin metropoliksi.

Mikä tärkeintä, juuri subway on pelastanut New Yorkin muuttumasta samanlaiseksi öisen asumattoman keskustan ja sitä ympäröivien loputtomien lähiöiden donitsikaupungiksi kuin on käynyt sadoille muille kaupungeille Yhdysvalloissa. New Yorkin subway aloitti useiden yksityisten metroyhtiöiden kilpailuna. Tästä on edelleenkin muistona eri reittien toisistaan poikkeavat raideleveydet ja se, että aikanaan suosituimmille alueille New Yorkissa rakennettiin useita päällekkäisiä linjoja kilpailemaan matkustajista samalla kun osa kaupungista on edelleenkin vailla raideliikenneyhteyksiä. Köyhiin kaupungiosiin niitä ei kannattanut kaupallisin perustein rakentaa.

Kapitalismin luvatussa kaupungissa raideliikenteen pyörittäminen yksityisenä bisneksenä oli kuitenkin vähitellen ylivoimaista ja yksi toisensa jälkeen tappiolliset metroyhtiöt jäivät yhteiskunnan vastuulle. Tämä on hyvä muistaa myös sata vuotta myöhemmin Suomessa, jossa punnitaan erilaisia raideliikenteen yksityistämismalleja ja jopa Helsinki–Tallinna -tunnelihankkeesta kilpailee yksityinen versio.

Mutta takaisin New Yorkiin. Tuskin missään muualla tässä kiireen kaupungissa ihmisillä oli aikaa lukea yhtä paljon kuin subwayssa. Kenellä on Stephen Kingin viimeisin kauhuromaani pehmeäkantisena, kenellä Vanity Fair, kenellä raamattu. Seitsemänkymppinen Robert Wilkins luki itsensä juristiksi maanalaisessa.

- Kun ei ollut muutakaan tekemistä halusin käyttää ajan hyödyksi, hän kertoi puolentoista tunnin päivittäisistä työmatkoistaan Far Rockawaysta Manhattanille.

- Se otti viisi vuotta. Opin sinä aikana sulkemaan koko muun maailman ympäriltäni, olipa juna kuinka täynnä tahansa.

Wilkinsin suoritusta on kunnioittaminen. New Yorkin maanalaisen ruuhka-aikojen ahtaus on legendaarista. Välillä vaunut ovat niin täyteen tupattuja, ettei junasta mahdu vääntäytymään ulos omalla asemalla. Eräs New Yorkissa vieraillut arizonalainen eläinlääkäri kirjoitti aikanaan New York Timesin yleisönosastoon, ettei hänen kotiosavaltiossaan karjaa saa kuljettaa edes teuraaksi samanlaisessa ahtaudessa kuin newyorkilaiset matkustavat joka päivä ruuhkatunteina maanalaisessaan.

New Yorkin maanalainen sai asteittain langattoman verkon vuodesta 2010 eteenpäin ja samalla lukeminen subwayssa on vähentynyt. Nykyään maan alla tehdään töitä ja roikutaan sosiaalisessa mediassa kuten Helsingissä ja kymmenissä muissa metrokaupungeissa eri puolilla maailmaa. Monet käyttävät kiskoja yksinkertaisesti siksi, että se vapauttaa aikaa ratin takaa hyödyllisempään tai hauskempaan tekemiseen.

Metoo-aikakaudella on hyvä muistaa, että myös New Yorkin subwayn ruuhkavuorojen ahtauden lisäksi legendaksi ovat tulleet niiden viimeiset vaunut joita kutsutaan epävirallisesti sinkkuvaunuiksi. Ikuisen kiireen ja loputtoman flirtin kaupungissa metromatkan voi hyödyntää etsimällä jos ei nyt aina elämänkumppania, niin hyvän pokan kuitenkin.

- Se oli vahinko, myönsi 29-vuotias kiinteistönvälittäjä Dorothy Brown aikanaan haastattelussa. Hän oli ollut naimisissa kuusi vuotta ja esikoinen oli jo tulollaan.

- Olin juuri muuttanut New Yorkiin opiskelemaan ja olin kolmatta kertaa subwayssa kun tapasin mieheni ysijunan viimeisessä vaunussa. Vasta kaksi vuotta myöhemmin mieheni tunnusti olleensa siellä tarkoituksella.

Oman eksoottisen lisänsä New Yorkin satavuotiaan maanalaisen tarinaan tuo tieto siitä, mitä vanhoille metrovaunuille tapahtuu sen jälkeen kun ne on ajettu loppuun. Ne lahjoitetaan elinympäristöksi kaloille ja simpukoille. Jo useita vuosia New Yorkin vanhoja metrovaunuja on tarkan meribiologien laatiman suunnitelman mukaan upotettu mereen Delawaren osavaltion rannikolla. Kolmenkymmenen metrin syvyyteen muodostetaan näin keinotekoista riuttaa, jonka tarkoitus on rikastaa alueen vesissä elävien kala- ja simpukkalajien monimuotoisuutta.

-Ajatus on ollut todella hyvä, kehui Bill's -urheiluvälinekaupan omistaja William Baker Lewesista, Delawaresta.

-Subwayriutasta on tullut oikea kalastajan unelma.